Onko työni turhaa?
Luin keväällä lehtijutun salvadorilaisesta naisesta, joka oli tuomittu 30 vuodeksi vankilaan hänen lapsensa kuoltua synnytyksessä. El Salvadorissa on maailman tiukin aborttilaki, ja äidit voivat joutua vuosikymmeniksi vankilaan keskenmenon, tai kuten Marian tapauksessa, vauvan kuolemaan johtavien synnytyskomplikaatioiden vuoksi. (Yle uutiset 25.3.2026)
Luen todella vähän uutisia ihan sen vuoksi, että en vaan kertakaikkiaan kykene käsittelemään tällaisia jokapäiväisiä, järkyttäviä tositarinoita muun muassa naisen asemasta. Minulle tuli muutama vuosi sitten pätkä Hesaria, mutta selailtuani uutisia maailmalta kolmen kuukauden ajan, aloin tuntemaan aivan selviä masennuksen, epätoivon ja kyynistymisen oireita. Tajusin, että maailma ei parane minun lukiessani uutisia, jos masennun lukemastani niin, että menetän lamaannuttavasti toivoni ja uskoni hyviin asioihin. Päätin keskittyä lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja, joista sain voimaa; kauniita sanoja, ihmisen kehitystä ja rakkautta pursuavia romaaneja, toiveikkuutta, filosofisia pohdintoja ja maailmankuvaani avartavia tietokirjoja - tarinoita, jotka korostavat iloa, mahdollisuuksia ja yksilön vaikutusvaltaa.
Saadaanko me tässä maailman ajassa jopa liikaa tietoa asioista, jotka ajavat meitä epätoivoon?
Kun luen Marian kaltaisista naisista ja heidän kärsimyksestään, on ensimmäinen ajatus "Ei saat*na", ja heti perään "Minun pitäisi tehdä enemmän." Tuntuu kamalalta, kun tietää, ettei voi mitenkään muuttaa tuollaisia raadollisia, ihmisoikeuksia polkevia olosuhteita. Rahan lahjoittaminen apua tarjoaville järjestöille on vaihtoehto, mutta ei korjaa alkuperäistä ongelmaa. Vääryyksistä rummuttaminen sosiaalisen median kanavissa taas vie energiaa väärään suuntaan.
Kun luen Marian kaltaisista naisista, minuun iskee suru, joka tuntuu tosi syvällä. Tunnen avuttomuutta, ja hetkellisesti jopa merkityksettömyyden tunnetta. Parantaako minun työni kosmetologina, esiintyjänä ja ratkaisukeskeisenä valmentajana oikeasti maailmaa? Eikö minun kuuluisi olla mukana tekemässä jotain ISOMPAA, jotain enemmän, jotain sellaista, joka oikeasti saisi pyörät pyörimään ja naisten aseman nousemaan sille tasolle, jolla sen kuuluisi olla?
Mutta sitten... pysäytän tuon kelan päässäni. Alan kirjoittaa. Suljen silmäni, ja lähetän mielessäni rakkautta Marialle ja hänen kaltaisilleen ihmisoikeusmurhan uhreille. Kirjoitan vähän lisää. Hengittelen, ja hyväksyn sen, että tunnen “kädettömyyttä”.
Sama juttu kuin päätöksessä olla lukematta säännöllisesti uutisia; maailma ei parane sillä, että minä alan kyseenalaistaa omaa kutsumustani auttaa ihmisiä voimaan paremmin niitä väyliä pitkin, jotka on minulle tässä elämässä muotoutunut. Ehkä joku päivä voin tehdä työtäni näkyvämmin ja isommin.
Juuri nyt ruohonjuuritaso on minun pelikenttäni, ja teen minulle annetun työni niin hyvin kuin pystyn. Kohtaan lempeydellä, olen läsnä, annan aikaa ja välitän. Asiakas lähtee luotani hieman keveämmin sydämin, tyytyväisenä, rauhallisena, nähtynä ja kuultuna. Laulajana toivon, että esiintymiseni aikana ja sen jälkeen kuulija uskoisi taas vähän enemmän maailman kauneuteen, ja antaisi musiikin parantaa. Tehdessäni työtäni ihmisten parissa saan olla mukana nostattamassa kollektiivista värähtelytasoa tässä maailmassa. Aivan kuten Sinäkin, joka kerta, kun tunnet tai autat tuntemaan rakkaudellisia tunteita; kiitollisuutta, levollisuutta, iloa, tyytyväisyyttä, toiveikkuutta ja niin edelleen.
Meistä jokainen on yhteydessä toisiimme tässä Universumissa. Lakataan epäilemästä omaa voimaamme vaikuttaa asioihin omalta paikaltamme, niillä keinoilla, joita meillä siinä hetkessä on. Jos sinulla on keinoja auttaa isosti, auta.
Jos voit auttaa vähän, tee se. Ja jos et mitään muuta voi, niin lähetä rakkautta ♥️
Luota siihen, että se ei koskaan mene hukkaan.
