Entä jos “ihan perus” ei riitä?

Lähestyn sitä vuosikymmentä elämässäni, joka vetää tietynlaisen rajan; takana alkaa olla suunnilleen saman verran vuosia kuin mitä hyvässä lykyssä on edessäpäin. En uhallanikaan puhu keski-ikäisyydestä, koska meidän kulttuurissamme tuossa sanassa häilyy pilkallinen, vähän sellainen säälivä soundi. Puhutaan mieluummin ”elämän toisesta puolikkaasta”.

Ensimmäinen puolikas meni kasvaessa aikuisuuteen ja täytellessä ”rasteja ruutuun”. Toinen puolikas olkoon omistettu pelottomalle muovautumiselle ja yhteyden vahvistamiselle. Yhteys itseen, yhteys muihin ja yhteys ympäroivään maailmankaikkeuteen muodostukoon jälkimmäisen elämänpuolikkaani tarkoitukseksi!

Kun elämää on saanut elää jo hetken verran pidempään, on oppinut tuntemaan paitsi itseään, myös niitä asioita, jotka sytyttää. Luulenpa, että monilla meistä nuo puuhat ovat aikalailla samoja, mihin uppouduimme lapsina – asioita, joiden parissa ajantaju katoaa, syke laskee (vaikka hetkellisesti nousisikin innostuksesta) ja mieliala kohenee. Onnellista on sekin, jos noita asioita löytää elämänsä varrella lisää.

Yksi sitkeimmistä uskomuksista, jonka kanssa edelleen kamppailen, on se, ettei minulla ole arjen keskellä tarpeeksi aikaa olla minä.

Kerta kaikkiaan kamala ajatus, johon palaan liian usein, ja joka tuntuu liian usein täysin todelta.

Se minä, jolle ei ole arjessa useinkaan tarpeeksi tilaa, rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta, mutta yhtä paljon toisessa hetkessä valtoimenaan soljuvia keskusteluita, värikkäästi sisustettuja paikkoja ja musiikkia, joka saa kehon heilumaan tahdissaan ihan huomaamatta.

Hän rakastaa asioita, jotka saavat hänet huokaamaan ihastuksesta. Hän rakastaa sitä hetkeä, kun elämä liikuttaa; koskettaa, naurattaa ja saa tuntemaan kiitollisuutta. Hän rakastaa kauneutta, romantiikkaa, aikatauluttomuutta, lukemista, kirjoittamista, musiikkia, luonnossa liikkumista, syvällisiä keskusteluja, koukuttavia TV-sarjoja ja nerokkaasti käsikirjoitettuja elokuvia. Hän rakastaa taidetta, jonka luomiseen on käytetty tuhottomasti aikaa ja vaivaa. Hän rakastaa sitä, että ylipäätään nähdään vaivaa – kirjoitetaan viesti, katetaan kauniisti, laittaudutaan, viedään tuliaisia, kysytään kuulumisia ja tehdään aikaa kalenteriin niille asioille, jotka ilahduttavat. Hän rakastaa hemmotella itseään asioilla, jotka saavat hyvänolon hormonit hyrräämään.

Hänelle elämyksellisyys on asia, jota ilman elämä tuntuu pystyyn kuolleelta.

(Välipalaa ja lukuhetki auringossa? Yes, please!)

Kahden alakouluikäisen lapsen äitinä, puolisona ja yksinyrittäjänä samaistun liian usein valmennusasiakkaitteni perusongelmaan: ”Mut kun ei ole aikaa”.

I really do get it – minulla on kolmekerroksinen koti, iso piha ja mies, joka reissaa osana omaa (palkka-)työtään. Lasten koulupäivät ja -tehtävät eivät jousta. Miehen työaika ei jousta. Kodin ja perheen huoltotyöt joustavat hieman, mutta pakollisiakin kuuluu useampi joka ikiseen päivään. Kaikki yritykseni työt kuuluvat vain ja ainoastaan minulle; kirjanpidon olen ulkoistanut, mutta sekään ei ole täysin toisen ihmisen kontolla.

Lopputulos: minä joustan omista tarpeistani, koska on pakko.

Ja mitä tapahtuu kuminauhalle, jota vedetään liian pitkälle molempiin suuntiin? Jep, se katkeaa. Ja jos sitä ei vedetä ihan katkeamiseen asti, se silti haurastuu joka kerta, kun sitä revitään eri suuntiin.

Yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen oppinut tähän ikään mennessä, auttaa ymmärtämään jotain hyvin tärkeää omien tarpeiden täyttämisestä:

Kukaan ei tule antamaan meille tarjottimella niitä asioita, mitkä auttaa meitä vahvistamaan meitä ja suhdetta itseemme.

(Tällä tarjottimella on asioita, jotka lataavat minua ja vahvistavat minun suhdetta itseeni; luonnonkukat, kivet sekä hetki korttien ja tulen äärellä...)

Toinen yhtä tärkeä oivallus on, että kukaan ei voi tulla sanomaan, millaiselta meidän arjen pitäisi näyttää.

(...tai voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää.)

Meidän perhe on saanut kommenttia muun muassa siitä, ettei lapsilla ole tarpeeksi harrastuksia.

Excuse me, kuka päätti, että arjen pitää olla kiireistä ja täynnä ollakseen hyvää? Kuka päätti, että vain vapaa-aikaan ja lomaan kuuluu sellaiset tunteet kuin vapaus, letkeys, leppoisuus, rauhallisuus ja nautinto? Kuka väitti, ettei lapsen tekemät käsityöt, lukeminen, piirtäminen, leikki tai trampalla pomppiminen ole harrastuksia? (Pakko sanoa tähän väliin, että minua henkilökohtaisesti hieman jopa kuristaa sana ”harrastus”, koska se käytännössä tarkoittaa sitä, että jonakin tiettynä päivänä viikosta, tiettyyn kellonaikaan pitää olla 100% skarppina, huolimatta yhtään siitä, millainen päivä on ollut muuten, mitä tuntemuksia ihmisellä on kehossa tai mitkä ovat sen hetkiset voimavarat...)

Kuka päätti, että on olemassa jokin normi, jota noudattamalla kasvetaan onnellisiksi?

”Kehon kuuntelu ja nautiskelu ovat luksusta. Kenellä siihen on arjessa aikaa?”

Vastaus: Sillä, joka päättää tehdä sille aikaa.

Meistä jokaisella on 24 tuntia vuorokaudessa, joista olisi hyvä käyttää nukkumiseen (juuri sen verran kuin itsestä hyvälle tuntuu, mutta keskimäärin) 8 tuntia. Jäljelle jäävän noin 16 tunnin aikana teemme töitä sen verran, mitä valitsemme kulloinkin tehdä ja hoidamme kaikki muut velvollisuutemme. Jos olemme vastuussa toisista ihmisistä, ”vapaa-aika” valuu helposti ja vaivattomasti läpi sormien.

Tässä radikaali, mutta toivottavasti herättelevä Point of View:

Kukaan ei kaipaa sinua näivettyneenä.

Läheisesi, ystäväsi tai muut elämäsi elolliset olennot eivät ansaitse eivätkä tarvitse kiukkuista, uhriutuvaa, väsynyttä ja leipiintynyttä ihmisen puolikasta elämäänsä.

Sinun oikeutesi, tehtäväsi, jopa velvollisuutesi on tehdä tilaa asioille, jotka täyttävät sinun maljasi.

Jos nuo asiat ovat perhe-elämä itsessään, lasten kuskaaminen paikasta toiseen, kalenterin täyttäminen, omien vanhempien hoivaaminen, ruuanlaitto, siivous, kaupassa käynti tai ämpärien jonottaminen juuri naapuriin avatussa super-marketissa, niin MAHTAVAA, good for you!

Ja jos eivät ole, niin darling, sinussa ei ole mitään vikaa. Sinulle ei riitä “ihan perus”, ja se on täysin fine.

Se, että kaipaat jotain muuta ladataksesi akkujasi, ei tarkoita sitä, että et välitä tai rakasta. Sinun tarpeesi kuiskivat sinulle viestiä itsesi hoivaamisen tärkeydestä, ja siitä, että elämä ei voi olla pelkkiä velvollisuuksia.

Voitaisko yhdessä alkaa normalisoimaan sitä, että myös aikuisilla olisi arjessa enemmän aikaa ja tilaa luovuudelle, leikkisyydelle, kiireettömyydelle, hauskuudelle ja vapaudelle? Veikkaan, että tilan tekemisestä syntyvä perhosefekti levittäisi ympärilleen hyvinvointia paljon enemmän kuin se, että me ollaan naisina, puolisoina, äiteinä, tyttärinä tai ylipäätään ihmisinä aina käytettävissä, aina olemassa toisia varten, aina suorittamassa jotain tehtävää ja täyttämässä meidän velvollisuuksia.

Kun me saamme vastaanottaa hyvää, jaksamme myös antaa hyvää.

Jos nyt heräsi ajatus, että

”Kyllä – haluan tulevaan syksyyni ja arkeeni enemmän hyvää itselleni ja sitä kautta läheisilleni”,

voisi Oonan oivallutus -palvelustani olla sinulle hyötyä. Valmennukselliset keskustelut lähtevät aina käyntiin puhelusta, jossa varmistamme, että tilanteesi on otollinen valmennukselle, ja että juuri minä olen sinulle oikea tuki tässä hetkessä.

Voit laittaa minulle viestin, jossa kerrot hieman itsestäsi ja tilanteestasi ja jätät minulle yhteystietosi, niin olen sinuun yhteydessä mahdollisimman pian.

Toivon sinulle tähän(kin) viikkoon paljon iloisia hetkiä!

~Oona

PS Vauhdilla mennään kohti ensi maanantain täysikuuta – nyt on oivallinen hetki pohtia ja kirjata ylös niitä asioita, jotka täysikuun energia ja valo valaisee näkyviksi, ja joita ei voi enää ohittaa (ehkä ne ovat juuri ne asiat, jotka tekevät sinusta Sinut ja eheyttävät sieluasi?).