Kaiken se kestää?

Minulla ja puolisollani on tänään hääpäivä. Kolmetoista vuotta sitten sanoimme ”Tahdon”, minä valkoisessa 50-luvun tyylisessä mekossani ja hän komeana kuin 50-luvun elokuvatähti.

Avioliitto oli instituutio, jota olin kasvanut kannattamaan; se oli itsestäänselvyys, unelma ja ideaali, jota kohti purjehdin innoissani. Menetin itse ydinperheeni pienenä vanhempieni avioeron myötä, ja vaikka olen myöhemmin pitänyt tätä siunauksena, tuntui se pitkään juuri siltä – menetykseltä. Kuin jokin minussa olisi kuollut. Turvan tunne järkkyi, pohja sortui alta. Opin liian nuorena sen, ettei mikään ole pysyvää.

Nykyään ymmärrän, ettei mikään hävinnyt, vaikka se hajosi – rakkaus oli edelleen olemassa, se vaan ei ollut enää yksikkö. Rakkaus on ja oli energiaa, joka muutti muotoaan. Silti minuun jäi vahvana tarve korjata jotain, mikä aikoinaan rikkoutui, ja rakentaa turvan tunne uudelleen.

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö rakkaus olisi ollut pohjana päätöksellämme mennä naimisiin. Epäilen kuitenkin, että 26-vuotiaana ja ensimmäistä (ja ainoata) kertaa pitkässä parisuhteessa elävänä se tuntui itsestäänselvyydeltä, seuraavalta luonnolliselta askeleelta. Niin sen kuului kaavan mukaan mennä.

Meidän häät oli pienen budjetin pienet ja somat häät, joista jäi ihanat muistot. Virallinen hääpäivä piti sisällään vihkimisen, vossikka-ajelun (perinteikästä kuopiolaista kuopiolaisille!), päivällisen ja kahvituksen yhdessä Kuopion kauneimmista vanhoista taloista, puheita, häätanssin, hääleikkejä, lauluesityksen minulta puolisolleni (olenhan ollut laulaja jo silloin) ja lopuksi pikku bileet. Perheeni oli käynyt varaamassa ja koristelemassa meille huoneen hotellista, ja aloitimme yhteisen elämän avioparina katsellen Kallavedelle.

On ihmeellistä ajatella, miten pieni siivu kolmetoista vuotta on ihmisen elämässä, ja miten paljon siihen onkaan silti mahtunut. Olemme vaihtaneet kotia kolmesti, joista viimeisimpään sitouduimme tosissamme viisi vuotta sitten saadessamme mahdollisuuden tulla osaksi suvussani lähes 80 vuotta kulkeneen rintamamiestalon tarinaa. Ensimmäiseen yhteiseen kotiimme kannettiin esikoistytär, ja ensimmäiseen omistamaamme kotiin toinen. Molempien työurat ovat hiljalleen vakiintuneet, hänellä lineaarisesti, minulla aaltoillen (kuvaa hyvin meitä muutenkin!). Olemme kasvaneet pariskunnasta vanhemmiksi ja kasvattaneet perheenä toisiamme enemmän kuin olisin koskaan voinut uskoa mahdolliseksi.

Suurin muutoskohta meidän välillä puolisoina on ollut tähän mennessä minun henkinen herääminen noin 3,5 vuotta sitten. Tänä aamuna (jotenkin sopivasti) törmäsin alla olevaan tekstiin yhdeltä lemppari-somettajaltani, joka oli henkisen polkuni alussa minulle tärkeä tukija, sielunmaailman selittäjä ja ajatusten avaaja.

Teksti tekijältä @magnetizeyourself

Teksti kuvaa 100% sitä, mitä koin muutama vuosi sitten, kun tajusin, että olin ihan loppu itseni ja elämäni roolien kanssa, ja kaipasin sydän murusina jotain, mitä olin unohtanut – sieluani. Tunsin vahvasti kaipaavani jotain muuta kuin tätä, mitä olimme rakentaneet, koska rämpiminen yhtä aikaa suossa itseni kanssa yrittäen purkaa vuosikymmenten aiheuttamia vääristymiä, samalla pitäen kaikkea jo rakennettua yllä, tuntui helvetin raskaalta. Pitkään tuntui siltä, kuin olisin ollut ontto käsinukke jonkun muun käsikirjoittamassa teatteriesityksessä, tai robotti, jolle oli annettu ulkoa käsin tietty asetus – ikään kuin olisin kaksi erillistä olentoa, fyysinen kuori ja henkinen savimöykky, joka yritti epätoivoisesti muovautua joksikin kauniiksi ja kokonaiseksi ympäristössä, joka jatkoi eteenpäin puksuttamista entiseen malliin.

Tunsin kaipaavani ”sielunperhettäni”; heitä, jotka oli ripoteltu eri paikkoihin elämässä ja jotka puhuivat kanssani sitä kieltä, jota olin opettelemassa. Heitä, joille ei tarvinnut selittää, vaan joiden kanssa viestintä on sanatonta. Heitä, jotka tulivat uniini ja rakastivat minua siellä. Myöhemmin ymmärsin, ettei noita sieluja tarvitse välttämättä kohdata ja pitää matkassa fyysisesti; he tukevat, auttavat ja ovat osa meitä ja matkaamme vaikka heitä ei voisi koskettaa.

Meidän tarina puolisoina olisi hyvin voinut kaatua tuohon hetkeen; keskusteluun, jossa minä kerroin olevani hukassa enkä tiennyt yhtään, mitä oikeasti halusin. Minussa oli avautunut ihan uusi maailma, ja tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta jatkaa elämää entisellään. Olin kauhuissani, sillä vaikka hetkessä moni palanen oli loksahtanut paikoilleen, tuntui kuin olisin katsonut omaa elämääni ulkopuolelta ja todennut, että olin rakentanut kaiken elämässäni jonkun sellaisen ihmisen mielen mukaan, joka en enää ollut. Olin lohduttoman surullinen, koska jouduin yhtäkkiä ja yllättäen luopumaan siitä versiosta minua itseäni, joksi olin kasvanut. Itsestään selvät asiat olivatkin yhtäkkiä kyseenalaisia.

”Egon kuolema” on hyvin kuvaava termi tuolle ajalle – kuopalle, jossa mikään ei tunnu oikein miltään, eikä uusi identiteetti ole vielä edes nähtävillä, saati kosketettavissa. Tuntuu kuin makaisi alastomana, koko minuus paljaana tyhjässä montussa, ja jotenkin sieltä olisi noustava ja alettava rakentaa jotain uutta palikoista jotka piti ensin kuvitella todeksi ja sitten nähdä niiden pikkuhiljaa konkretisoituvan.

Ennen tätä koko elämänkatsomukseni vavahduttanutta ajanjaksoa olin hiljalleen rakentanut itseni ympärille muurin, joka piti minut lieassa, jalkani maassa ja ”hömpötykset” kurissa. Olin oppinut, että herkkyyteni oli heikkous, että moniulotteinen tapani käsittää maailmaa oli ”hyvää mielikuvitusta” ja suurimmat lahjani ”ihan kivoja harrastuksia”. Uskon, että henkinen heräämiseni oli kaikessa rajuudessaan ja rankkuudessaan pelastus, Tarot-pakan ”Kuolema”-kortti, siunaus valepuvussa. Se räjäytti tuon rakentamani muurin, ja romahdutti uskomukset, joiden varaan olin rakentanut elämäni näyttämään siltä, ”miltä piti”. Hitaasti mutta varmasti lähdin muistelemaan sitä, kuka oikeasti olinkaan, ennen kuin olin päättänyt olla jotain muuta.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä hän pysyi kalliona vierelläni. Hän ei esittänyt ymmärtävänsä, mutta ei sanallakaan tuominnut, ei lähtenyt ihmettelemään, ei syyttelemään, ei antanut tilanteen mennä iho alle. Ennen kokemaani heräämistä mietin monesti, että hänen ”viilipyttyytensä” on merkki välinpitämättömyydestä (”Missä on kaikki ne suuret eleet ja vallattomat reaktiot?!”), mutta siinä hetkessä opin, että ne ovat yksi niistä asioista, jotka tekevät meistä mainion parin. Hän järkähtämättömänä maskuliinina tukee kyseenalaistamatta samalla, kun minä feminiininä aaltoilen kyseenalaistaen kaiken. Hänen pyyntönsä saada rakastaa ja tukea läpi tuon kauhean ajanjakson olivat vakaa pohja, jolle aloin rakentaa uutta tapaa olla aito minä.

Olen vuosien varrella monesti miettinyt, että hän olisi varmasti onnellisempi jonkun toisen kanssa; jonkun, jonka kanssa rakennetaan tasaista, ennakoitavaa ja kevyttä elämää, jonkun TAVALLISEN (sanan kaikessa kadehdittavan stabiilissa kontekstissa) kanssa. En ole aina osannut luottaa siihen, että hän on itse tehnyt valintansa minun suhteeni ja osaa itse tehdä valintansa minun suhteeni edelleen (nauroin ääneen kun kirjoitin tämän) – olen epäillyt hänen aitoa kiintymystään ja hokenut itselleni, että hän on kanssani vain siksi, että on joskus päättänyt tehdä niin. Kuka ihme muka jaksaisi kaikki nämä vuodet näin ailahtelevaa tyyppiä?!

Kun minä lakkasin esittämästä ”normaalia” (hah) ja annoin hänelle mahdollisuuden astua sen myötä syrjään, osoitti hän minulle, mitä pyyteetön rakkaus on. Hän jäi mielenkiinnolla ja ihastuksissaan katsomaan, mitä kaikkea perhosen toukan kotelosta kuoriutuukaan. Minä tarvitsin juuri hänen kaltaisensa ihmisen rinnalleni tähän vaiheeseen elämääni. Sain etsiä tien takaisin itseni luokse turvallisesti ja rakastettuna.

Ilman puolisoni tukea ja rakkautta en olisi näin rohkeasti ja avoimesti minä kaikkine puolineni. Hän on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa pääsin testaamaan siipiäni, sanomaan ääneen, että ”Ota tai jätä, en ole enää valmis kompromisseihin oman hyvinvointini ja omanarvontuntoni kustannuksella”. Jos hän olisi siinä hetkessä hylännyt minut, minussa olisi vain vahvistunut ajatus siitä, että en voi olla avoimesti sellainen, kuka olen, eikä minun jaksamisellani ja hyvinvoinnillani ole merkitystä. Suhteeni rakentuminen itseeni olisi ollut huomattavasti hankalampaa.

Tämän kokemuksen valettua pohjan itsekunnioitukselleni ja sen jälkeisen suuren itsetutkiskelutyön myötä standardini ihmissuhteissa on noussut. Minulle ei tule tänä päivänä enää kuuloonkaan, että viettäisin toistuvasti ja säännöllisesti aikaani seurassa, jossa en koe olevani arvostettu omana itsenäni, ja jossa en kokisi vastavuoroisuutta. Olen menneisyydessäni sysännyt loputtomasti energiaa tyhjille katsomoille; jakanut, ohjannut, rakastanut, välittänyt, kysellyt, kuunnellut ja tukenut, ja ollut yhtäaikaa todella huono ottamaan mitään vastaan. Kaikki hyvä on pitänyt etukäteen ansaita, ja silloinkin se on tuntunut siltä, kuin se olisi tullut vahingossa väärään osoitteeseen.

Iso ravistus, kulissien sortuminen tai henkinen herääminen – miksikä ihminen sitä haluaakaan kutsua – ei ole jotain, mitä toivoisi saavansa todistaa vierestä läheisen ihmisen kohdalla. Se on kuitenkin vaihe, joka kuuluu joidenkin sielujen elämään (useamman kuin ehkä haluaisimme uskoa), ja jonka on tarkoitus muovata tästä ainutlaatuisen upeasta tarinasta rohkeasti enemmän omannäköinen.

Mitä toivoisin jokaisen ymmärtävän, on se, että meille jokaiselle on olemassa niitä ihmisiä, jotka tukevat ja rakastavat meitä sellaisina kuin me ollaan. Jos me ei uskalleta päästää hetkeksi irti siitä varmuudesta, että meille löytyy rakkautta ja tukijoukko siitä huolimatta että me ei enää eletä muiden silmää miellyttäen, me tullaan aina vähän himmailemaan ja elämään pienempinä kuin mitä meidän olisi tarkoitus.

Näytä korttisi. Kohtaa rohkeasti piilottamasi puolet, ja tee niistä todellisia ensin itsellesi ja sitten muille. Työstä epävarmuuksiasi ja uskomuksia siitä, mitä voit olla ja mistä voit puhua ääneen. He, jotka jäävät rinnallesi, ovat sinun ihmisiäsi. Luota siihen, että selviät muutoksesta, selviät irtipäästöstä, selviät kivusta ja epävarmuudesta. Et voi elää kokonaisena ja voida kokonaisvaltaisesti hyvin, jos himmailet ja piilottelet.

Hyvää hääpäivää rakkaalleni, tukipilarilleni – hänelle, jonka kanssa elämä ei ole kuin elokuvaa, mutta joka antaa minun elää omaa käsikirjoitustani todeksi ja joka innoissaan seuraa vetäen poppareita taustalla :D

Ja hyvää Runon ja suven päivää sinulle, lukijani! Sen kunniaksi loppuun runo yhdeltä suosikeistani, Tommy Tabermannilta:

”Tee sitä mihin uskot.

Usko siihen mitä teet.

Tee, niinkuin parhaaksi näet.

Älä usko mitä muut sanovat.

Sano, mitä itse ajattelet.

Ajattele itse.

Uskoon kuuluu epäily.

Uskoon kuuluu rohkeus.

Pahinta uskossa on sokeus.

Rohkea uskaltaa epäillä,

eikä näe niiden välillä pienintäkään ristiriitaa.”